Se on kummallista miten yksi päätös ja pari askelta voivat muuttaa loppuelämän. Näitä asioita ei vain koskaan tule miettineeksi etukäteen, vaan niihin palataan vasta jälkikäteen; Jokainen on varmasti harrastanut jälkiviisastelua.
Miksi jokin juttu tuntuu aluksi hyvältä idealta mutta myöhemmin asioiden ollessa huonommin kaduttaa? Ja ennen kaikkea, miksi tilannetta yrittää aina paikata kelaamalla päätöksiään mielessään uudestaan ja uudestaan, ja miettimällä, missä kohtaa meni vikaan.

Nyt olen itse joutunut juuri tällaiseen tilanteeseen. Jokin asia, mikä on muuttanut elämäni pyörii päässäni uudestaan ja uudestaan, ja joka kerta mietin, missä kohtaa tein väärin, missä kohtaa olisin vielä voinut pelastaa tilanteen ja pitää kaiken entisellään.

Vatvottuani asioita tarpeeksi kauan päätin, etten anna tämän tilanteen tarkoittaa jonkun hyvän loppumista vaan sen sijaan jonkun vielä paremman alkua. Tällä hetkellä tuo ajatus tuntuu minusta itsestänikin mahdottomalta, tai ainakin hyvin kaukaiselta, mutta luulen kyllä että jos uskon tähän tarpeeksi, voin onnistua.

Sitten joudun kohtaamaan uuden haasteen loistavan ajatukseni kanssa; Mitä tämä vielä parempi voisi muka olla? Tässä tilanteessa ja näissä olosuhteissa on vaikea saada aikaiseksi yhtään mitään kovin hyvää. Tai ainakin siltä tämä kaikki tuntuu.

Lähtökohtanahan on siis se, että olen tuomittu seuraavaksi kuudeksi kuukaudeksi ns. kotiarestiin. Kotiarestiksi sitä ei voi siksi oikeastaan kutsua, että sen määränneet "korkeammat tahot" pitävät tätä aikaa enemmänkin parantumisaikana tai toipumislomana. Asia on nimittäin niin että vanhempani ovat huikeilla psykologin kyvyillään diagnisoineet minulle masennuksen, jota he perustelivat useilla eri syillään. Itse en oikeastaan osaa sanoa asiaan enää juuta enkä jaata.

Erinäisten töppäilyjen ja sekoilujen kautta on tähän tilanteeseen nyt siis päädytty. Ihmiselle, joka viettää mahdollisimman vähän aikaa kotona viikolla ja jota ei viikonloppuisin juurikaan näy, tällainen shokkihoito tulee melkoisena järkytyksenä. En edes usko että puolen vuoden eristäytyminen voisi tehdä kenellekkään, varsinkaan masentuneelle, mitä nyt ilmeisesti sitten olen, hyvää. Uskaltaisinpa väittää, että näiden kuuden yksinäisen kuukauden jälkeen voitaisiin kohdallani lopulta oikeasti puhua masennuksesta. Tässä on se kohta mitä vanhempani eivät näy tajuavan.

Mutta toki tässä on nähtävissä myös hyviä puolia, vaikkakin vielä tässä vaiheessa joudun näkemään todella vaivaa huomatakseni niitä. Koulunkäynnin kannalta tämähän on ideaalitilanne, missä läksyille ja muille kouluprojekteille on lähes rajattomasti aikaa. Sitä en sano, etteikö opiskelulleni tekisi hyvää pieni puolen vuoden intensiivijakso, mutta ajatus ei ainakaan vielä juurikaan lohduta.

Nyt minulla on kuusi pitkää kuukautta aikaa miettiä elämään, sen suuntaa ja mikäs sen mukavampaa kuin koulua. Ajattelin että tämän ajan sisällä saattaisin saada elämäni taas järjestykseen; Oman sisäisen maailmani kuntoon saaminen ja prioriteettieni järjestykseensaaminen eivät todellakaan olisi minulle pahaksi.